Veikko Huuska

Suorastaan loistava ”Maa jota ei ole” – Edith Södergran (1892-1923) elämäkerta

Suorastaan loistava ”Maa jota ei ole” – Edith Södergran (1892-1923) elämäkerta

Tuija-Maija Niskasen tv-elokuva Maa jota ei ole – runoilija Edith Södergranista kertova toisenlainen taiteilijaleffa, tuli eilen (ti 11.6.2013) Ylen Teemalta.  Loistava, elähdyttävä, huima elokuva.  Hidashan se oli, etenkin alku oli vaikea, mutta ken siitä yli pääsi, ja jaksoi myöhäisestä yösydämen ajankohdasta huolimatta keskellä työviikkoa panostaa taiteelliseen elämykseen, sen myös sai.  Niin minäkin. http://yle.fi/ohjelmat/2140500   http://www.imdb.com/title/tt0443091/   

Kenties tuosta muodon haasteellisuudesta johtuen elokuvaa on ensi-iltansa jälkeen esitetty harvoin.  Muistan kyllä ensiesityksen, ja se jäi soimaan mielessäni hienoja viritelmiä, ja sitä vasten olen nämä vuoskymmenet peilannut Edith Södergranin runoja ja elämää.  http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/4814/  

Pääosan esitti Pirkko Nurmi, aivan tyyten täydellinen Edith!  Ulkoisen suorastaan hämmentävän identtisyyden lisäksi myöskin sisäinen lataus täysin samalla aaltopituudella kuin onnettoman, mutta onnea ja valoa etsivän runoilijattaren.  http://teema.yle.fi/asiasanat/pirkko-nurmi

Löysin Nurmelta ainoastaan neljä työtä: http://www.elonet.fi/name/he2s0g/  Oliko niin, että muut ohjaajat eivät saaneet parasta irti tästä loistavasta näyttelijästä?  Oliko hän liikaa, aivan liikaa Södergran?

Tuleepa vielä mainita Lilga Kovankon oivaltava rooli Hagar Olssonina, ainoana vertaistason ystävänä ja kollegana, joka monin tavoin rohkaisi ja kantoi heikompaa sisartaan tämän eläessä ja sen jälkeenkin. Heidän kirjeenvaihdostaan kiintoisa blogi täällä; http://ketjukolaaja.blogspot.fi/2011/08/hagar-olsson-edith-sodergranin-kirjeet.html

Södergran on modernisti.  -  Hän on nykyaikaa, täyttä nykyaikaa.  Niinpä kustantajan jälkijärjestämän Kultaiset linnut –kokoelman I-jakson avaa moniulotteinen lause:

Elämä on…

Sitä on eräs telekommunikaatiofirma hyödyntänyt oivallisesti meidän aikoinamme.  Edithille kuuluisi soma provika tuosta, ilman muuta.

Osattomaksi taitaa jäädä..

…aivan kuin silloin, kun hän Helsingissä – ensimmäisellä, ja ainoaksi jääneellä – visiitillään istui iltaa toisten runoniekkojen ja kulttuurihenkilöiden kanssa, ja yritti luoda kontaktia, jota ei oikein tahtonut syntyä.  Ne toiset kun olivat runoilijoita asultaan ja olemukseltaan, mutta tämä tyttöpä sielultaan ja ytimeltään.  Siinä vinha ero. (Ravintola-illassa mukana mm. Jarl Hemmer, Erik Grotenfelt osv..)

Niinpä:

”Me rakennamme muurin puutarhan ympäri,

että ei mikään maailman ääni saavuta meitä.

Hiljaisesta puutarhastamme

annamme maailmalle uuden elämän.”

Mutta homman luonteeseen kuitenkin kuuluu, että ”Me olemme kaikki kodittomia vaeltajia/ ja kaikki olemme sisaruksia/.”

Mutta elämässä ”minä, olen vankini, sanon näin:/elämä ei ole kevät, vaalenvihreään samettin puettu/ …/ Elämä on olla muukalainen itselleen”

Niinpä kaiken keskellä ihminen, yksin ja ”maassa jota ei ole”.

Silmäänpistävää Niskasen elokuvassa oli huolellinen miljöön muodostus, vaihtelevasti rytmitetty lähestyminen ytimeen, ja aivan huikaisevan kaunis kuvaus.  Ken lienee ollut kameran takana, varmaan ohjaajalla sormensa pelissä, aivan harvinaisen kaunista, ainutlaatuista kuvaa. 

Kuvaus on muuten Raimo Hartzellin, ja toisen Raimon, Heikkosen.

Ehdottomasti paras kirjailijaelokuva, jonka olen nähnyt.

*

Sitaatit:

Edit Södergranin runoista, suom. Uuno Kailas.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän veikkohuuska kuva
Veikko Huuska

Ja pahinta tässä kaikessa on se, että tämänkaltaisia elokuvia ei enää tehdä. Ei tässä maailmassa, ikinä, koskaan, milloinkaan. Ei tehdä. Ei. Se aika on mennyt, ohikiitävä, ei palaa. Ei.

Kaikessa viattomassa kömpelyydessäänkin ja pienessä jahkaavuudessaan tämä Maa jota ei ole, esitti täysin totena ja aitona nuoren runoilijan tilanteen: ihminen on aidoimmillaan yksin, hän etsii kontaktia ja kumppaneita, mutta ei läheskään aina löydä. Ja niin hän on siinä, näyttämöllä, nahkoineen, aivan paljaana, ilman mitään suojaa, sydänpinnat hellinä, vailla karstaa – vielä – vailla mitään väliainetta, täysin kosketuksen armoilla.. Tässä elokuvassa mielestäni tämä esitettiin hyvin ja selkeästi, suorastaan nirhaavasti; harvinaista, harvinaista, sanoisin. Eikä kyseessä ollut mikään höppänä, koppiiintunut runoilijahörhö, vaan Pietarissa syntynyt, ja sen väljät prospektit tunteva, sen sykettä aistinut, Alppien ”taikavuoren” kokenut nuori, kyvykäs, herkkä, omalla tavallaan avoin ja käsiään kurkottava… runoilija. Mutta saiko hän vastakaikua, saivatko hänen kasvavat jalusjuurensa ruokaisaa multaa, kasvualaa… Ja sitten vielä runoilijantauti, tuo ikuinen, joka nävertää sisältä, syö naista, mutta ehkä sittenkin, jos kärsimys koskaan voi jalostaa, tekee sitä, omalla salakavalalla ja vaikeasti tulkittavalla tavalla, ainakin se hiljentää, hidastaa, pysäyttää kuvien kulun, ja alkaa nähdä merkitsevänä monta seikkaa, joista kuljemme muuten ohi, valon välähdys, pieni lehti, säkeen muoto – vapaa, assoioiva, tosi..

Mutta näitä tälläisiä ei siis enää tehdä. Ei ikinä. Kukaan ei enää halua, ei rahoita, ei voi.

Olemmepa, me, - köyhiä!

Jani Huovinen

Oli hyvä elokuva. Oli hyvä katsoa vähän syvempi, taiteellinen elokuva välillä mutta ei tuo niin taiteellinen ollut, se oli realistinen kuvaus. Tietenkin runous on taidetta mutta kun katsoin tuon elokuvan, jäin miettiin taiteen ja taiteen eroa. Mielestäni Edith Södergran oli kyllä taiteilija eli runoilija mutta tuntuu että hän oli myös puhdas runoilija ilman ylimäärästä kermaa runoissaan jos voi näin sanoa.Kun olen runoja lukenut niin moni eksyy siihen taiteellisuuteen runoissaan ja ei ole niin paljas ja alkuvoimainen kuin esim. Edith Södergran oli ja on. harmittaa että tuo tv elokuva, kun se on vähemmän tunnettu, niin monelta jäi varmaan katsomatta se.No ehkä se onkin parempi ettei hänestä tehdä mitään siirappista tähtinäyttelijöillä roolitettua elokuvaa. Tuo elokuva teki tavallaan kunniaa Edith Södergranille ja onnistui siinä hyvin.

Käyttäjän TarjaKaltiomaa kuva
Tarja Kaltiomaa

Katsoin myös elokuvan ja nykyrunoilijana elokuva kyllä kosketti. Oikeastaan runoilijana on helppoa samaistua häneen. Ymmärrän kyllä lukijoitakin. Runoilija tavallaan odottaa palautetta, vastakaikua, mutta hän ei tavallisesti sitä saa. Lukija haluaa säilyttää tunteen, lukemisen itsellään, ei halua jakaa sitä kokemustaan.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset